Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitis yli.
-Aale Tynni-

Törmäsin tähän runoon tänään taas pitkän ajan jälkeen. Hieno klassikko, joka monen muun samanaikaisen tapahtuman (keskustelu ystävän kanssa, kuunneltu laulu ja luettu lehtijuttu), sai ajatukseni juoksemaan ylinopeutta. Nyt se juoksu yrittää muuntautua sanoiksi. Katsotaan miten käy ;)

Nestori Armas Lassenpoika. Aika poika. Hän ei malttanut odottaa tuntia, jotta olisi syntynyt itsenäisyyspäivän puolella. Hän syntyi siis itsepäisyyspäivänä. Isänsä poika :) Hän on (jälleen) suloisinta, mitä maailmalla voi olla tarjolla. Hän on rauhallinen, sopuisa, vähään tyytyvä ja utelias vauva, joka hymyilee niin, että suu on aivan ammollaan. Hänellä on ihan todella kaikkein lempein katse, jonka muistan koko elämän aikana nähneeni. Hänestä tulee hyvä fiba -if you know what I mean. Joskus kuvittelin, että monen lapsen vanhemmat eivät yksinkertaisesti VOI rakastaa jokaista lastaan yhtä paljon. Kuvittelin onnentunteen ja vauvahuuman laantuvan, kun vauvoja syntyy monta. Olin hyvin, hyvin väärässä. Jos jotain, niin olen ehkä onnellisempi. Osaan ehkä nauttia uudesta henkilöstä syvemmin, kuin aikaisemmin. Kun tulee kokemusta ja varmuutta tiettyjen asioiden suhteen, pystyy suuntaamaan keskittymisensä oleelliseen ja ehkä siitä syystä pääsen syvemmälle tähän lapseen, kuin aikaisempiin. Tuntuu, että tunnen hänet jo, vaikka hän vasta tuli meidän luoksemme. Oikeastaan tuntuu, että me tunnemme toisemme.

Nestori on loistava henkilö ja nyt kun hän on ollut luonamme pari kuukautta, tuntuu hassulta ajatella aikaa, jolloin häntä ei vielä ollut. Perheemme ei ollut täysi...kokonainen. Nepa on siis omalta osaltaan tullut palaseksi peliin, johon hän kuuluu. On tärkeää tulla omalle paikalleen, eikä esimerkiksi jonkun toisen paikalle tai ylimääräiseksi. Uskon siihen, että Nestori on niin rauhallinen ja tyyni vauva siksi, että hän tuli omalle paikalleen ja siinä on hyvä.

Rakastan tätä lasta aivan varmasti yhtä paljon, kuin muitakin lapsiani. Jokaista rakastan kuitenkin erilaisella tavalla ja se on hämmästyttävää, miten monenlaista eri rakkautta minusta löytyy. Niin on tosin sekin, miten monenlaisia lapsia voi samalla geeniperimällä syntyä. Meneeköhän nyt hiukan korkealentoiseksi? No, tulipahan ainakin selväksi, että rakastan. Nestori on lumoava pieni ihminen.

Voisiko tästä päätellä, että olen onnellinen? Voisiko ajatella, että kaikki palaset ovat kohdallaan? Voisiko jopa sanoa, että elämä on täydellistä? Ehkäpä. Voi kuitenkin olla, että jotain puuttuukin. Nyt ollaan jo pääsemässä asiaan, josta alunperin olin kirjoittamassa...Nestori sekoitti välillä jo ajatukset :)

Jostain syystä nyt, kun minulla on neljä syntynyttä lasta (ja kaksi enkeliä), ovat ihmiset saaneet oikeuden kysellä ja kommentoida perhekokoamme. Otetaan kauhean vahvasti kantaa, tyyliin: "Onnea nyt neljännestä vauvasta ja eikös se sitten alakin jo riittää?", kysellään erittäin suoraan: "No, meinaattekos te nyt sitten vielä lapsia tehdä?" jne. Nyt yllättäen onkin puolituttujen ja -tuntemattomien ihan sopivaa tulla kauppajonossa kertomaan oma mielipiteensä lapsensaannistamme ja siitä mikä on sovinnaista. Minua on kummastuttanut tämä jo pidemmän aikaa ja nyt ihmetys on huipussaan. En kerro tätä negatiivisena asiana. Jos nämä hassunkuriset ihmiset eivät olisi tunkeutuneet yksityisyyteni rajojen sisäpuolelle, en ehkä olisi itse vaivannut somaa päätäni tällä asialla näin paljon. En varmaankaan olisi vielä päässyt ajatuksissani pidemmälle, kuin JUURI syntyneeseen kuopukseeni ja kaikkeen siihen vauvantuoksuiseen, mitä hän on tuonut tullessaan. En olisi todella suonut ajatustakaan tulevalle -ainakaan tulevaisuuden perhekoollemme.

Nyt olen kuitenkin saanut neuvolasta ehkäisypillerit käteeni (ja luovuttanut ne eteenpäin niitä tarvitsevalle), keskustellut aiheesta mieheni kanssa lukemattomia kertoja ja menettänyt muutamat yöunet asian tiimoilta. Olen herkeämättä odottanut sitä tunnetta, että homma on purkissa. Olen odottanut, että tulisin varmaksi siitä, että perheemme on jo koossa. Luotan siihen, että se tieto tulee jossain vaiheessa ja nyt hämmennyksen vallassa mietin, että eivätkö kaikki Hentot olekaan vielä maailmassa, kun se tunne ei tule?

On monia asioita, joiden mukaan ihmiset määrittelevät itsensä. Minulla noista asioista vahvimpana on äitiys. Olen hyvä tässä. Olen tarpeellinen ja tehokas, hellä ja suojeleva, oikeudenmukainen ja tiukka. Olen varmaankin tavallaan jäänyt koukkuun vauva-aikaan ja minua kammoksuttaa päästää siitä irti. Valvon usein öisin miettien, että mitä sitten, kun nämä lapset kasvavat aikuisiksi eivätkä tarvitse minua jokapäiväiseen selviytymiseensä? Olen Aale Tynnin sanoin löytänyt kirkkaan selkeän tieni. Minun tieni on tässä ja sen kulkeminen tuntuu oikelta. Samaa runoa lainatakseni, en elämästä mitään saattaisi aavistaa ilman näitä lapsia. En tarkoita tätä loukkauksena lapsettomia ihmisiä kohtaan. En vain tietäisi mitään OMASTA elämästäni.

Mikä sitten on sopivaa? Uusioperheessä on sopivaa olla vaikka kuusikin lasta, eikä kukaan ole osoittamassa sormella. Miksi kuusi lasta ydinperheessä on eri asia? Uskonnollisen vakaumuksen takana on erittäinkin sopivaa saada vaikka kaksitoista lasta, mutta neljäkö on sitten ihan tavallisen, herätysliikkeeseen kuulumattoman, evankelis-luterilaisen perheen sopivan rajoilla? Miksi on oikein ja sopivaa haluta palavasti toinen tai kolmas lapsi, mutta ei esimerkiksi kahdeksatta? Kuka asettaa rajan siihen, että ei ole oikein haluta lisää tai tuntea jonkun puuttuvan? Ja sitten se kysymyksistä tärkein: Minkä ihmeen takia sillä on minkään valtakunnan merkitystä mikä on hyväksyttyä, sopivaa tai mitä kukaan näistä asioista ajattelee?!?

Me olemme Lassen kanssa löytäneet oman tiemme. Eikö se olekin hienoa! Meillä on Eemeli, Helmi, Hermanni ja Nestori. Meillä on toisemme ja tonnikaupalla rakkautta.

 

Edellisen kirjoitukseni jälkimainingeissa pitää käydä läpi vielä muutamia suuria tunteita.

Aika tarkaan vuosi sitten istuin pihalla puhelin kourassa ja suunnittelin erään ystäväni kanssa yhteisen ystävämme polttareita. Siinä puhelun rönsyillessä välillä hyvinkin kauas polttariteemasta, heitin ilmoille puolivitsillä ajatuksen muutosta. Ystäväni perheineen asui Tampereella ( ja itseasiassa tuossa vaiheessa en ollut hänen perhettään edes koskaan tavannut). Ystävä oli kertonut omakotitalohaaveistaan ja minä nokkelana heitin, että tuossa olis Sorvakonmäessä talo myytävänä, jotta ottakaas ja muuttakaa tänne Uuteenkaupunkiin. Ehdotus sai vastaansa röhönaurun ja puheenaihe vaihtui suhteellisen sukkelaan.

Kyseinen ystäväni on täältä Uudestakaupungista kotoisin ja paluumuutosta on tässä vuoden kuluessa vitsailtu moneenkin otteeseen. Tapasin tämän lapsuudenaikaisen ystäväni juuriltaan ja mieleltään hyvinkin Tamperelaisen miehen ensimmäistä kertaa vuosi sitten ystävänpäivänä ja niin kliseiseltä, kuin se kuulostaakin -tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Kesällä ystävä perheineen vietti meillä pari viikon pituista pätkää ja taas heitettiin isolla kädellä vitsiä Ukiin muutosta... menipä touhu jossain vaiheessa niinkin härskiksi, että käytiin yhtä taloa jopa katsomassa.

Paljon on tapahtunut elokuun jälkeen, jolloin tuon ystäväperheemme Mondeon takavalot kääntyivät Sairaalakadun risteyksestä viimeisimmän lomareissun päätteeksi. Viikon kuluttua menemme kantamaan heidän Tampereelta saapuvaa muuttokuormaansa Uudessakaupungissa sijaitsevaan uuteen kotiin. Huh heijaa, mutta jotkut sitten ovat nopeita käänteissään! Olen koko ajan rohkaissut ystävääni kertomalla, että samanlainen pikapäähänpisto meidän paluumuuttomme oli, äkäinen ja hiukan ehkä tunteella tehty päätös. Silti tunnen myötätuntoa, kun mietin miten erilaiseksi elämä heidän kohdallaan muuttuu. En toki tarkoita, että se muuttuisi huonommaksi ollenkaan...paremmaksi jopa, mutta hyvin, hyvin erilaiseksi kuin ennen.

Muuttopäätöksen jälkeen Uusikaupunki on näyttänyt tälle paluumuuttajaperheelle jo monenlaisia kasvojaan. Vuokrakolmion lohduton ahtaus on viisihenkiselle perheelle melko ahdistava ja taloja tulee myyntiin ehkä yksi kuukaudessa -hiukan eri tahti siis kuin isommassa kaupungissa. Lohduttomia ovat myös tämän pikkuruisen kaupungin tyhjät kadut, kun kylä nukahtaa yhdeksältä illalla. Toinen puoli tarinaa on siinä, että kun pitää nopeasti löytää jostain käytetty jääkaappi taikka astianpesukone, niin täällä pienessä ja turvallisessa yhteisössä riittää, kun hiukan kyselee ympäriltään. Joku tietää aina jonkun ja asiaa puhutaan eteenpäin niin kauan, että homma selviää. Perheen väliaikaiseen vuokra-asuntoon löytyi sekä jääkaappipakastin, että astianpesukone parissa päivässä.

No, entä mikä on tämän kyseisen perheen paluumuuton vaikutus minun perheeni arkeen? Vastaus: VALTAVA!

Meillä on kohtuu samanikäisiä lapsia, näiden kahden perheen isät ovat (muilta osin, kuin ulkonäöltään) lähes kuin toistensa klooneja (ehhehe) ja entäs tuo ystävä, joka istuu ensi lauantaina muuttokuorman päällä? Hän on minulle Rakas niin isolla ärrällä, että ette edes osaa kuvitella.

Kyllä tällä elämällä on sitten tapana järjestää ihania yllätyksiä meidän varallemme! En millään malttaisi odottaa ensi viikkoa ja sitä, että tuo ystävä on jo täällä. Puhumme me jatkuvalla syötöllä puhelimessa toki, mutta ei se ole ollenkaan sama asia. Kyllä kaksi äkäistä akkaa yhdessä on parempi kuin erillään. :D

Odotusta on ilmassa siis ja isoa innostusta. Tässä hiukan pohjaa sille, miksi ystävyys on tällä hetkellä hehkutuksen arvoinen asia nro 1.

Kyllä. Ilkeät ja inhottavat sanat ja teot luonnollisesti satuttavat ja laittavat hetkeksi miettimään. Eilen illalla, kun huomasin blogissani olevien kirjoitusteni kommentteihin ilmestyneen tällaisia inhottavuuksia, ensireaktio oli kiukku (sillä olen tulikiukkuinen henkilö). Kiukku hälveni kuitenkin nopeasti pöyristykseksi ja huvittuneisuudeksi... kaikenlaisia pikkusieluja täällä sitten pyöriikin. Olen luullut, että blogia käy lukemassa vain pieni joukko ystäviäni, mutta olen ollut ilmeisen väärässä. Kaiken tämän tunneskaalan ja näiden pohdintojen jälkeen tuli viimeisenä se inhottavuuden pysyväisvaikutus: kiitollisuus.

Miten onnekas olenkaan, kun elämässäni on tälläkin hetkellä, ei vain yksi tai kaksi (vaikka sekin jo olisi lottovoitto), vaan MONTA ihanaa ystävää? Koska maailma on pullollaan huonoa karmaa ja pahantahtoisuutta, inhottavia kommentteja ja ihmisiä jotka haluavat loukata toisiaan, on pieni ihme että minun ympärilleni on valikoitunut laajanlainen kirjo IHANIA ihmisiä <3

Mietin tuossa taannoin, istuessani kaksi kertaa vuodessa toteutuvalla kahvitteluhetkellä lapsuudenystäväni kanssa, kuinka jotkut rakkaat ihmiset sitten vaan tulevat jäädäkseen. Kyseinen nainen oli lapsuudesta aina teini-iän vaikeisiin vuosiin kaikkein rakkainta mitä maailmalla oli minulle antaa. Nyt olemme jo vuosikymmenen verran asuneet eri paikkakunnilla ja nähneet hyvällä tuurilla kaksi kertaa vuodessa. Kaiken lisäksi olemme vielä hyvin erilaisista maailmoista. Jo hänen lähtökohtansa ovat tyystin erilaiset kuin omani -varakkaampi perhe, jossa on ollut mahdollisuuksia moneen. Erilainen kotikasvatus kuin minulla -kauniit käytöstavat ja ylväs itsensä kunnioitus. Tälläkin hetkellä elämme kahta toisistaan valovuosien päässä olevaa arkea. Toinen meistä on korkeasti koulutettu ja hyvässä virassa... on terävä kuin veitsi ja osaa käyttää älyään oikeisiin asioihin. Hänellä ei ole lapsia, hän elää yksin ja vaikuttaa erittäin tasapainoiselta ja tyytyväiseltä. Itse olen kouluttamaton maailman kasvatti. Kotini arvot ja opit ovat olleet aikalailla toista maata kuin ystäväni. En ole satunnaista keikkaa lukuunottamatta tehnyt 4,5 vuoteen kodin ulkopuolella töitä. Kasvatan neljää lasta ja minulla on takanani pitkä parisuhde. Kovin eri sivuilla olemme siis, jos elämänkaarta tai nykytilannetta katsoo.

Silti, kun istahdamme yhdessä siihen kahvilan pöytään, olemme edelleen aivan kuin teini-ikäisinä. Jollain omituisella tavalla yhtä. Samaa mieltä asioista, samantyyppisistä asioista kiinnostuneita ja mikä tärkeintä -toisillemme rakkaita. Kuinka omistuista onkaan, että joidenkin ihmisten kanssa aika, kilometrit tai edes täysin eri suuntiin kasvaneet elämäntilanteet eivät muuta mitään.

Tämä ajatus alkoi siitä, kuinka tuntuu että jatkuvasti ympärillämme tapahtuu inhottavia asioita ja kuinka inhottavia jotkut ihmisetkin osaavat olla... Aina uuden vauvan synnyttyä maailmaa katsoo aivan kuin erilaisten lasien läpi. Kaikki inhottava tuntuu vielä inhottavammalta, kun ajattelee, että tällaiseenko maailmaan tämä vauva nyt sitten syntyi. Kolme kertaa aikaisemmin olen synnytyksen jälkeen ollut jollain lailla kai aika lähellä masentumisen tilaa siten, että aina jonkun inhottavan asia tapahduttua olen jäänyt märehtimään sitä ja pahoittanut itse vielä lisää omaa mieltäni. Nyt neljäs kerta taitaa toden sanoa, sillä jokin minussa on muuttunut. Pääkoppani on päättäväisesti alkanut kääntää huonot fiilikset hyviksi ja pahat asiat iloisiksi. Nytkin inhottavat kommentit ja pahantahtoisuus saivat minussa heräämään suuren kiitollisuuden. On ihanaa, että olen saanut ympärilleni paljon ihania ystäviä, jotka eivät koskaan haluaisi minulle pahaa. Tuntuu turvalliselta elää maailmassa, jossa tuekseni matkalle on annettu läjäpäin rakkaita ihmisiä... Kiitos heille siitä. He painavat vaakakupissa paljon enemmän kuin inhottavat ihmiset :)

RUOKAILU IKEASSA:

Lasse meni tänään illalla siskonsa kanssa Turussa elokuviin katsomaan jonkin heidän mielestään valtavan hyvän elokuvan, josta itse en voisi juuri vähempää kiinnostua. Sillä välin, kun he olivat nauttimassa elokuvasta, minä ajelin lasten kanssa Ikealle syömään ja kynttiläostoksille. Painelin lasten kanssa sisään Ikeaan ja ajattelin laittaa Hermannin ostoskärryn istuimeen ja Helmin ostoskärryn ostososaan, mutta eihän tuloaulassa ollutkaan yhden yhtä ostoskärryä. Meidän oli siis tyydyttävä siihen, että Hermanni nökötti rattaita muistuttavissa kärryissä, joihin sulloin myös matkalaukun kokoisen hoitokassimme roikkumaan ja samaan aikaan Helmi ja Eemeli juoksentelivat villeinä ympäriinsä.

Sain kuin sainkin koko porukan sinne Ikean ruokalaa muistuttavaan ravintolaan ja paimensin laumani ruuanhakulinjastolle. Minä työnsin Heppua "rattaissa" ja nostin 15 sekunnin välein Helmin pois roikkumasta metallisista aidoista, jotka muodostavat ruuanhakulinjaston. Välillä hän onnistui tippumaan, roikuttuaan tangoissa kuin pieni apina ja löipä hän muutaman kerran päänsäkin melkoisen kovalla kolinalla. Joka kerta hän sanoi minulle kuitenkin silmät lempeästi hymyillen: "ei haittaa äiti". Eemeli työnsi omalla tahollaan ruokakärryämme (joka on muuten loistava keksintö) ja siihen me sitten kolmeen kerrokseen kokosimme kolmelle tarjottimelle ruokaa ja juomaa. Tilasin meille kaikille lihapullat ranskalaisilla ja koska lasten aterioihin kuului mukaan jälkkärijäätelöt, päätin ottaa itselleni jälkiruuaksi suklaamoussen.

Minä kärräsin nälkäänsä huutavan Hermannin ja revin väkipakolla tangoissa roikkuvan Helmin kassalle ja ihana esikoiseni niin ison pojan elkein työnsi ruokakärryä ihan omatoimisesti meidän perässämme, eikä meinannut kuin kerran ajaa kärryllä kylmäkaappia päin. Kassa ei ollut kovin taitava peittelemään huvittuneisuuttaan maksaessani ruokia, mutta eivätpä muut ravintolan asiakkaatkaan hirmuisesti peitelleet tuntemuksiaan. Kärräsimme koko porukan pöytään, aivan lasten leikkipisteen viereen ja asetuimme istumaan siten, että kaikki lapset näkivät leikkipaikan televisiossa pyörivät piirretyt. Hain syöttötuolit, köytin kaikki lapset turvavyöllä kiinni omaan tuoliinsa ja jaoin ruuat heidän eteensä. Käärin hihat, laitoin ruokalaput ja levitin käsipaperia ruokailupaikkojen ympärille. Hain miljoona kertaa juoma/maustesaarekkeelta lisää kaikkia mahdollisia tuotteita -maitoa, ketsuppia, majoneesia, pikkulusikat, pahvimukit, uudet pillit, pippuria (Helmille!), lisää käsipaperia jne.jne.jne.

Tuhannen kävelykierroksen jälkeen istuin pöytään oman semikylmän annokseni viereen ja aloin nautiskelemaan ruuasta. Neljä ympärillämme istuvaa perhettä/pariskuntaa lakkasivat keskittymästä omaan syömiseensä ja ruokailivat tuijottaen meitä herkeämättä ja ilmeisen häpeilemättä. Yksikin rouva tuijotti niin antaumuksella, että ihan todella laittoi yhden annoksen ruokaa ensin ohi suustaan. Yritin olla, kuin en huomaisikaan saamaamme huomiota. Jossain vaiheessa ruokailua totesin, että kun "ruokalantäti" ravintolan linjastolla kysyi minulta, että "laitetaanko lasten annoksiin sekä kastiketta, että hilloa?", oli oma vastaukseni "laitetaan kiitos kumpaakin" EHDOTTOMAN VÄÄRÄ! Hermanni kauhoi ensin lusikalla pelkkää hilloa suuhunsa ja kun lusikan volyymi ei enää pienelle herralle riittänyt, otti hän käyttöön kumpaisenkin kouransa ja kauhoi menemään. Helmi tämän nähtyään inspiroitui siitä, miten paljon enemmän kouralla saa hilloa suuhun, kuin lusikalla ja antoi siis mennä samalla tekniikalla. Lopputulos oli hilloa ja tahmaa KAIKKIALLA!

Pääruoka upposi lapsiin todella hyvällä menestyksellä ja seuraavaksi olikin sitten jälkkärin vuoro. Lasten jäätelöt osoittautuivatkin mehujäiksi ja puolivälissä mehujäätä he päättivät siirtyä äidin suklaamoussen kimppuun, sillä mehujää on Eemeliä lainatakseni "liian väkevän makuista, liian kylmää, eikä ollenkaan niin hyvää kuin äitin suklaajuttu". Kaikki kolme söivät omilla lusikoillaan jälkiruokakulhoni tyhjäksi ja siinä vaiheessa, kun kulhon pohja tuli näkyviin, oli suklaamoussea aivan joka paikassa. Hermannin sieraimissa ja kengissä, Helmin kummassakin olkapäässä ja hiuksissa, sekä pitkin Eemelin kasvoja siihen malliin, että puhdasta ihoa ei juuri näkynyt.

Selvisin ruokailusta "kunnialla". En menettänyt hermojani kertaakaan, en lasten, enkä liioin ympärillämme tuijottavien ihmisten kanssa. Korjattuani astiat pois ja siivotessani lapsia siihen kuntoon, että heidät saattoi siirtää vessaan pesulle, mietiskelin kuinka paljon mielekkäämpi tämänkin ruokailu olisi ollut jos Lasse olisi ollut paikalla. Mietin itserakkaasti olevani aika sankari, kun pystyn tuonkin kokoisen pumpun hoitamaan tuosta toimituksesta  läpi kunnialla ja niin, että kaikille jäi hyvä mieli. Samaan aikaan Hermanni alkaa huutamaan palkeet avoimina: "ÄIJÄÄÄÄ, ÄIJÄÄÄ, ÄIJÄÄÄ" Helmi sanailee haikea katse silmissään, että "Emmi ikkä haluaa" ja Eemeli toteaa siihen perään melko kylmällä äänellä "Mulla on isiä ikävä. Mennäänkö pian jo hakemaan isi sieltä elokuvista". Koko matkan vessalle Hermanni kiljuu ÄIJÄÄ ja minä selitän rauhallisella äänellä, että rakas äijä ei nyt ole täällä.

Äijä on sellainen arjen sankari, ettei hänen ravitse edes olla paikalla ollakseen aina ykkönen.

PANNUKAKKU:

Pari päivää sitten olimme sopineet tekevämme yhdessä pannaria. Eemeli oli pyytänyt, että leipoisimme kaikki yhdessä ja hänelle oli luvattu, että näin sitten tehdään. Ajelin Eemelin kanssa kotiin uimakoulusta (johon hän olisi mieluummin tahtonut lähteä iskän kanssa) ja juttelimme pannari-projektista matkalla. Kerroin, että nyt kun mennään kotiin ja ollaan syöty iltaruoka voidaan alkaa leipomaan pannaria ja sitten iltapalaksi voi saada sitä. Eemeli oli täysin samaa mieltä, mutta yksi ongelma hänellä oli. E: "Äiti kop, kop, onko kuulo päällä? Mulla on yksi asia." Ä: "On kuulo päällä, kerro vaan." E: "Äiti kuka tekee kotona sitä pannaria?" Ä: "Tehdään kaikki yhdessä, jooko." E: "Joo, mut voitaisko tehdä niin että minä ja Helmi tehdään iskän kanssa sitä, koska iskä osaa sitä varmaan paremmin tehdä kuin sinä?" Ä: (masentuneena) "No sopii sekin".

Äijä siis todella osaa tehdä paremmin jopa pannaria, kuin Äiti!

SAUNALLA:

Pari viikkoa sitten olimme koko perhe yhdessä iltasaunassa ja suihkuun päästyämme muistimme uusien suihkusaippuapullojen jääneen sisälle. Lasse ei ollut vielä kastautunut, joten hän päätti lähteä hakemaan purnukoita sisältä. Kun suihkun ovi painuu kiinni Lassen astuessa pukuhuoneen puolelle alkaa karmaiseva huuto. Huuto jatkuu aina siihen saakka, kunnes Lasse palaa sisältä takaisin saunalle. Hermanni seisoo pukuhuoneen ovea vasten, hakkaa sitä kahdella avoimella kämmenellä ja karjuu koko pienen ruumiinsa voimalla "ÄIJÄ, ÄIJÄ, ÄIJÄÄÄÄÄÄ!!!!!" Minä yritän äitinä rauhoitella häntä, halitella, ottaa syliin, selittää kuinka äijä tulee ihan kohta takaisin, kysyä kelpaisiko äitin syli tai pusu, komentaa olemaan hiljaa ja rauhoittumaan jne. ilman mitään vaikutusta.

Lassen astuessa takaisin pesuhuoneeseen, loppuu huuto kuin veitsellä leikaten. Pieni mies ripustautuu äijän syliin ja tärisee äskeisen itkunsa jäljiltä kuin haavanlehti.

Äijä on korvaamaton.

Tästä kaikesta voisi ensilukemalta kuvitella, että olen katkera. Siksi en kuitenkaan alkanut kirjoittamaan, vaan siksi että viimeaikoina minulle on tullut kristallin kirkkaaksi se, miten onnekas minä olen kun tuollaisen äijän olen lapsilleni löytänyt. Kuinka onnekkaita lapset ovatkaan, kun heillä on äijä, joka osallistuu aivan kaikkeen. Miten onnekkaita me olemme koko perhe, kun äijällä on työ jossa ollaan kerrallaan pidempi pätkä tienaamassa pidempää vapaata.

Tänäänkin (kuten monena muunakin iltana) Eemeli kysyi nukkumaan mennessään isältään: "Iskä oletko sä aamulla kotona, kun me herätään". Kun iskä vastasi olevansa aamulla töissä, alkoi alahuuli väpättää ja lopulta pikkumieheltä pääsi lohduton itku. Surullinen hetki, mutta toisaalta loistelias ja täynnä rakkautta. Itse en osannut lapsena edes toivoa, että isä olisi kotona tai tekisi kanssani jotain. Se oli ainoastaan äidin homma. Omilla lapsillani on siis tuplasti enemmän kuin itselläni on ollut ja se herkistää!

 

Best Friends Forever. Ainakin ensimmäiseen vastoinkäymiseen saakka. Vähintään niin kauan, että toinen on eri mieltä kuin toinen. Siihen saakka joka tapauksessa, että toinen sanoo ääneen tuntevansa myös jotain negatiivista.

Olen töpeksinyt minulle erittäin rakkaan ihmisen silmissä siihen malliin, että hän tuossa taannoin kirjoitti minulle seuraavan lauseen: "sanoit asioita, joita en olisi ikinä kuvitellut ystävän sanovan". Monta pitkää päivää ja monen monta vielä pidempää yötä olen tuota yksittäistä lausetta miettinyt, kun olen arvottanut itseäni ja arvostellut omaa käyttäytymistäni. Olen keskittynyt tähän jokapäiväisen elämäni kannalta toisarvoisen asian vatvomiseen niin, että välillä huomaan keskittyväni aivan liian vähän käsillä olevaan perheenlisäykseen, omaan fyysiseen olooni tai jopa perheeseeni. Monta muutakin lausetta minulle taannoin kirjoitettiin, mutta tuohon yhteen ja ainoaan olen jäänyt niinsanotusti jumiin.

Tänään tulin ajatusteni kanssa tietynlaiseen päätepisteeseen. Olen käynyt läpi kaikennäköisiä vaiheita... kiukkua ja suoranaista vihaa, kieltämistä, surua ja sääliäkin. Tänään järkeä tuntui tipahtavan päähäni jostain ja ajatukset alkoivat loksahdella kohdalleen. Tiedän toki olevani kiivas, tiukka mielipiteissäni, kiukkuinen ja liian tempperamenttinenkin paikoin. Tiedän olevani järkkymätön, äitiä lainatakseni "liiankin suora" ja rehellinen ja hyvin mustavalkoinen ihminen. Tänään kuitenkin lakkasin ruoskimasta itseäni noista luonteenpiirteistä, jotka tälläkin haavaa ovat minut aikamoiseen umpisolmuun eräässä ihmissuhteessa saattaneet.

Jokainen meistä on rakennettu omanlaisekseen. Jokaiselle on annettu jonkinlainen perusluonne ja sen kanssa me sitten elämme, kuka minkäkinlaisella menestyksellä. Jokaisesta varmaan löytyy tuota miinuspuolen listaa, jota äsken itsestäni tein, mutta aina listassa on onneksi myös se plussapuoli. Olen suhteuttanut asioita nyt sen verran, että ymmärrän omien plussieni olevan tasoissa miinusteni kanssa. Onneksi plussapuolelta löytyy esimerkiksi hyvä itsetunto ja kyky arvostaa omia heikkouksianikin ;-)

Sitten tuohon ystävyyteen. Sitäkin olen pohtinut taas ehkä liiankin kanssa. Taannoin mietin ystävyyttä positiiviselta kantilta ja se oli huomattavasti mielekkäämpää kuin tämän kariutuneen ihmissuhteen mietiskely. On helpompi vatvoa onnistumisia, kuin epäonnistumisia -sehän on päivänselvää. Nyt kun kuitenkin olen tämän elämänmuutoksen edessä, niin haluan ruotia sen mielessäni niin valmiiksi, ettei se valmiimmaksi voi tulla. Tässä vaiheessa olen tehnyt ystävyyssuhteista noin yleisellä tasolla muutaman päätelmän ja niitä nyt tässä julkisestikin pohdiskelen. Tiedä sitä sitten miksi. Ehkä siksi, että saisin ajatuksiani kirjoittamalla vielä paremmin järjestykseen, toisaalta ehkä siksi, että haastaisin jonkun muunkin miettimään samanmoisia arvojaan...

Olen tullut siihen tulokseen, että ensinkin eihän maailmassa voi olla sellaista asiaa, jota ystävä ei voisi toiselle sanoa. Ei sellaista asiaa yksinkertaisesti VOI olla olemassa. Jos kuitenkin tulee sanotuksi jokin asia, jota EI YSTÄVÄ VOI TOISELLE SANOA, ovat mielestäni vaihtoehdot vähissä. Itseasiassa niitä on siinä vaiheessa kaksi. Joko sanoja ei ole mikään ystävä, jos hän sanoo jotakin mitä toinen ei pysty ottamaan vastaan tai sitten kuuntelija ei ole ystävä, sillä ei pysty ottamaan vastaan mitä toinen sanoo. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että en ole kohtuuton vaatiessani tasa-arvoa myös ystävyyssuhteessa samoin kuin sitä vaadin parisuhteessakin. Olen sitä mieltä, että oli ihmissuhde sitten minkäsorttinen tahansa, täytyy molempien osapuolien olla samalla viivalla keskenään. Toisen viiva ei suinkaan voi olla edempänä toisen viivaa, eikä toinen todella voi olla oikeutettu enempään kuin toinen.

Minua rakastetaan sellaisena kuin olen. Olen paketti, jossa on niin negatiiviset, kuin positiivisetkin puolet. Jos minua ei rakasteta pakettina, ei minua tarvitsekaan rakastaa. Tässä tilanteessa, kun yksi ihminen on etääntynyt minusta huonojen puolteni vuoksi, antamatta arvoa hyville ja minulle kokonaisuutena, en kai voi muuta kuin todeta, että menetys on hänen. Voin kai vain ajatella, että hän ei ollut minun arvoiseni.

Tämä ei toisaalta poista surua, mutta ahdistuksen se poistaa. Tämä ei tee menetyksestä yhtään pienempää, mutta paljon helpomman käsitellä. Tämä ei muuta sitä faktaa, että jälleen olen suuren sisäisen myllerryksen pyörteissä, mutta auttaa minut varmasti entistä vahvempana myllerryksestä läpi.

Elämä on täynnä näitä kinkkisiä kiemuroita. Ihmissuhdekiemuroita. Jospa nyt, kun olen saanut tämän yhden kiemuran pääni sisällä pakettiin, ehtisin taas keskittymään olennaiseen. Siihen, että tulen ihan näinä päivinä taas kertaalleen äidiksi ja se on suurempaa kuin mikään muu. Jospa saisin jostain rauhan keskittyä ja hiljentyä tulevaan mullistukseen, joka saapuessaan täyttää suuruudellaan koko elämän. Ja jospa saisin sellaisen sisäisen rauhan, etten purkaisi turhautumistani näihin rakkaisiin perheenjäseniini, jotka ovat täysin ulkopuolisia ja syyttömiä siihen pahaan oloon, joka aiheuttaa minussa turhautuneisuutta ja kiukkua.

Jospa tänä yönä nukkuisin paremmin, kun kiukun hautajaiset on pidetty.