Best Friends Forever. Ainakin ensimmäiseen vastoinkäymiseen saakka. Vähintään niin kauan, että toinen on eri mieltä kuin toinen. Siihen saakka joka tapauksessa, että toinen sanoo ääneen tuntevansa myös jotain negatiivista.

Olen töpeksinyt minulle erittäin rakkaan ihmisen silmissä siihen malliin, että hän tuossa taannoin kirjoitti minulle seuraavan lauseen: "sanoit asioita, joita en olisi ikinä kuvitellut ystävän sanovan". Monta pitkää päivää ja monen monta vielä pidempää yötä olen tuota yksittäistä lausetta miettinyt, kun olen arvottanut itseäni ja arvostellut omaa käyttäytymistäni. Olen keskittynyt tähän jokapäiväisen elämäni kannalta toisarvoisen asian vatvomiseen niin, että välillä huomaan keskittyväni aivan liian vähän käsillä olevaan perheenlisäykseen, omaan fyysiseen olooni tai jopa perheeseeni. Monta muutakin lausetta minulle taannoin kirjoitettiin, mutta tuohon yhteen ja ainoaan olen jäänyt niinsanotusti jumiin.

Tänään tulin ajatusteni kanssa tietynlaiseen päätepisteeseen. Olen käynyt läpi kaikennäköisiä vaiheita... kiukkua ja suoranaista vihaa, kieltämistä, surua ja sääliäkin. Tänään järkeä tuntui tipahtavan päähäni jostain ja ajatukset alkoivat loksahdella kohdalleen. Tiedän toki olevani kiivas, tiukka mielipiteissäni, kiukkuinen ja liian tempperamenttinenkin paikoin. Tiedän olevani järkkymätön, äitiä lainatakseni "liiankin suora" ja rehellinen ja hyvin mustavalkoinen ihminen. Tänään kuitenkin lakkasin ruoskimasta itseäni noista luonteenpiirteistä, jotka tälläkin haavaa ovat minut aikamoiseen umpisolmuun eräässä ihmissuhteessa saattaneet.

Jokainen meistä on rakennettu omanlaisekseen. Jokaiselle on annettu jonkinlainen perusluonne ja sen kanssa me sitten elämme, kuka minkäkinlaisella menestyksellä. Jokaisesta varmaan löytyy tuota miinuspuolen listaa, jota äsken itsestäni tein, mutta aina listassa on onneksi myös se plussapuoli. Olen suhteuttanut asioita nyt sen verran, että ymmärrän omien plussieni olevan tasoissa miinusteni kanssa. Onneksi plussapuolelta löytyy esimerkiksi hyvä itsetunto ja kyky arvostaa omia heikkouksianikin ;-)

Sitten tuohon ystävyyteen. Sitäkin olen pohtinut taas ehkä liiankin kanssa. Taannoin mietin ystävyyttä positiiviselta kantilta ja se oli huomattavasti mielekkäämpää kuin tämän kariutuneen ihmissuhteen mietiskely. On helpompi vatvoa onnistumisia, kuin epäonnistumisia -sehän on päivänselvää. Nyt kun kuitenkin olen tämän elämänmuutoksen edessä, niin haluan ruotia sen mielessäni niin valmiiksi, ettei se valmiimmaksi voi tulla. Tässä vaiheessa olen tehnyt ystävyyssuhteista noin yleisellä tasolla muutaman päätelmän ja niitä nyt tässä julkisestikin pohdiskelen. Tiedä sitä sitten miksi. Ehkä siksi, että saisin ajatuksiani kirjoittamalla vielä paremmin järjestykseen, toisaalta ehkä siksi, että haastaisin jonkun muunkin miettimään samanmoisia arvojaan...

Olen tullut siihen tulokseen, että ensinkin eihän maailmassa voi olla sellaista asiaa, jota ystävä ei voisi toiselle sanoa. Ei sellaista asiaa yksinkertaisesti VOI olla olemassa. Jos kuitenkin tulee sanotuksi jokin asia, jota EI YSTÄVÄ VOI TOISELLE SANOA, ovat mielestäni vaihtoehdot vähissä. Itseasiassa niitä on siinä vaiheessa kaksi. Joko sanoja ei ole mikään ystävä, jos hän sanoo jotakin mitä toinen ei pysty ottamaan vastaan tai sitten kuuntelija ei ole ystävä, sillä ei pysty ottamaan vastaan mitä toinen sanoo. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että en ole kohtuuton vaatiessani tasa-arvoa myös ystävyyssuhteessa samoin kuin sitä vaadin parisuhteessakin. Olen sitä mieltä, että oli ihmissuhde sitten minkäsorttinen tahansa, täytyy molempien osapuolien olla samalla viivalla keskenään. Toisen viiva ei suinkaan voi olla edempänä toisen viivaa, eikä toinen todella voi olla oikeutettu enempään kuin toinen.

Minua rakastetaan sellaisena kuin olen. Olen paketti, jossa on niin negatiiviset, kuin positiivisetkin puolet. Jos minua ei rakasteta pakettina, ei minua tarvitsekaan rakastaa. Tässä tilanteessa, kun yksi ihminen on etääntynyt minusta huonojen puolteni vuoksi, antamatta arvoa hyville ja minulle kokonaisuutena, en kai voi muuta kuin todeta, että menetys on hänen. Voin kai vain ajatella, että hän ei ollut minun arvoiseni.

Tämä ei toisaalta poista surua, mutta ahdistuksen se poistaa. Tämä ei tee menetyksestä yhtään pienempää, mutta paljon helpomman käsitellä. Tämä ei muuta sitä faktaa, että jälleen olen suuren sisäisen myllerryksen pyörteissä, mutta auttaa minut varmasti entistä vahvempana myllerryksestä läpi.

Elämä on täynnä näitä kinkkisiä kiemuroita. Ihmissuhdekiemuroita. Jospa nyt, kun olen saanut tämän yhden kiemuran pääni sisällä pakettiin, ehtisin taas keskittymään olennaiseen. Siihen, että tulen ihan näinä päivinä taas kertaalleen äidiksi ja se on suurempaa kuin mikään muu. Jospa saisin jostain rauhan keskittyä ja hiljentyä tulevaan mullistukseen, joka saapuessaan täyttää suuruudellaan koko elämän. Ja jospa saisin sellaisen sisäisen rauhan, etten purkaisi turhautumistani näihin rakkaisiin perheenjäseniini, jotka ovat täysin ulkopuolisia ja syyttömiä siihen pahaan oloon, joka aiheuttaa minussa turhautuneisuutta ja kiukkua.

Jospa tänä yönä nukkuisin paremmin, kun kiukun hautajaiset on pidetty.