RUOKAILU IKEASSA:

Lasse meni tänään illalla siskonsa kanssa Turussa elokuviin katsomaan jonkin heidän mielestään valtavan hyvän elokuvan, josta itse en voisi juuri vähempää kiinnostua. Sillä välin, kun he olivat nauttimassa elokuvasta, minä ajelin lasten kanssa Ikealle syömään ja kynttiläostoksille. Painelin lasten kanssa sisään Ikeaan ja ajattelin laittaa Hermannin ostoskärryn istuimeen ja Helmin ostoskärryn ostososaan, mutta eihän tuloaulassa ollutkaan yhden yhtä ostoskärryä. Meidän oli siis tyydyttävä siihen, että Hermanni nökötti rattaita muistuttavissa kärryissä, joihin sulloin myös matkalaukun kokoisen hoitokassimme roikkumaan ja samaan aikaan Helmi ja Eemeli juoksentelivat villeinä ympäriinsä.

Sain kuin sainkin koko porukan sinne Ikean ruokalaa muistuttavaan ravintolaan ja paimensin laumani ruuanhakulinjastolle. Minä työnsin Heppua "rattaissa" ja nostin 15 sekunnin välein Helmin pois roikkumasta metallisista aidoista, jotka muodostavat ruuanhakulinjaston. Välillä hän onnistui tippumaan, roikuttuaan tangoissa kuin pieni apina ja löipä hän muutaman kerran päänsäkin melkoisen kovalla kolinalla. Joka kerta hän sanoi minulle kuitenkin silmät lempeästi hymyillen: "ei haittaa äiti". Eemeli työnsi omalla tahollaan ruokakärryämme (joka on muuten loistava keksintö) ja siihen me sitten kolmeen kerrokseen kokosimme kolmelle tarjottimelle ruokaa ja juomaa. Tilasin meille kaikille lihapullat ranskalaisilla ja koska lasten aterioihin kuului mukaan jälkkärijäätelöt, päätin ottaa itselleni jälkiruuaksi suklaamoussen.

Minä kärräsin nälkäänsä huutavan Hermannin ja revin väkipakolla tangoissa roikkuvan Helmin kassalle ja ihana esikoiseni niin ison pojan elkein työnsi ruokakärryä ihan omatoimisesti meidän perässämme, eikä meinannut kuin kerran ajaa kärryllä kylmäkaappia päin. Kassa ei ollut kovin taitava peittelemään huvittuneisuuttaan maksaessani ruokia, mutta eivätpä muut ravintolan asiakkaatkaan hirmuisesti peitelleet tuntemuksiaan. Kärräsimme koko porukan pöytään, aivan lasten leikkipisteen viereen ja asetuimme istumaan siten, että kaikki lapset näkivät leikkipaikan televisiossa pyörivät piirretyt. Hain syöttötuolit, köytin kaikki lapset turvavyöllä kiinni omaan tuoliinsa ja jaoin ruuat heidän eteensä. Käärin hihat, laitoin ruokalaput ja levitin käsipaperia ruokailupaikkojen ympärille. Hain miljoona kertaa juoma/maustesaarekkeelta lisää kaikkia mahdollisia tuotteita -maitoa, ketsuppia, majoneesia, pikkulusikat, pahvimukit, uudet pillit, pippuria (Helmille!), lisää käsipaperia jne.jne.jne.

Tuhannen kävelykierroksen jälkeen istuin pöytään oman semikylmän annokseni viereen ja aloin nautiskelemaan ruuasta. Neljä ympärillämme istuvaa perhettä/pariskuntaa lakkasivat keskittymästä omaan syömiseensä ja ruokailivat tuijottaen meitä herkeämättä ja ilmeisen häpeilemättä. Yksikin rouva tuijotti niin antaumuksella, että ihan todella laittoi yhden annoksen ruokaa ensin ohi suustaan. Yritin olla, kuin en huomaisikaan saamaamme huomiota. Jossain vaiheessa ruokailua totesin, että kun "ruokalantäti" ravintolan linjastolla kysyi minulta, että "laitetaanko lasten annoksiin sekä kastiketta, että hilloa?", oli oma vastaukseni "laitetaan kiitos kumpaakin" EHDOTTOMAN VÄÄRÄ! Hermanni kauhoi ensin lusikalla pelkkää hilloa suuhunsa ja kun lusikan volyymi ei enää pienelle herralle riittänyt, otti hän käyttöön kumpaisenkin kouransa ja kauhoi menemään. Helmi tämän nähtyään inspiroitui siitä, miten paljon enemmän kouralla saa hilloa suuhun, kuin lusikalla ja antoi siis mennä samalla tekniikalla. Lopputulos oli hilloa ja tahmaa KAIKKIALLA!

Pääruoka upposi lapsiin todella hyvällä menestyksellä ja seuraavaksi olikin sitten jälkkärin vuoro. Lasten jäätelöt osoittautuivatkin mehujäiksi ja puolivälissä mehujäätä he päättivät siirtyä äidin suklaamoussen kimppuun, sillä mehujää on Eemeliä lainatakseni "liian väkevän makuista, liian kylmää, eikä ollenkaan niin hyvää kuin äitin suklaajuttu". Kaikki kolme söivät omilla lusikoillaan jälkiruokakulhoni tyhjäksi ja siinä vaiheessa, kun kulhon pohja tuli näkyviin, oli suklaamoussea aivan joka paikassa. Hermannin sieraimissa ja kengissä, Helmin kummassakin olkapäässä ja hiuksissa, sekä pitkin Eemelin kasvoja siihen malliin, että puhdasta ihoa ei juuri näkynyt.

Selvisin ruokailusta "kunnialla". En menettänyt hermojani kertaakaan, en lasten, enkä liioin ympärillämme tuijottavien ihmisten kanssa. Korjattuani astiat pois ja siivotessani lapsia siihen kuntoon, että heidät saattoi siirtää vessaan pesulle, mietiskelin kuinka paljon mielekkäämpi tämänkin ruokailu olisi ollut jos Lasse olisi ollut paikalla. Mietin itserakkaasti olevani aika sankari, kun pystyn tuonkin kokoisen pumpun hoitamaan tuosta toimituksesta  läpi kunnialla ja niin, että kaikille jäi hyvä mieli. Samaan aikaan Hermanni alkaa huutamaan palkeet avoimina: "ÄIJÄÄÄÄ, ÄIJÄÄÄ, ÄIJÄÄÄ" Helmi sanailee haikea katse silmissään, että "Emmi ikkä haluaa" ja Eemeli toteaa siihen perään melko kylmällä äänellä "Mulla on isiä ikävä. Mennäänkö pian jo hakemaan isi sieltä elokuvista". Koko matkan vessalle Hermanni kiljuu ÄIJÄÄ ja minä selitän rauhallisella äänellä, että rakas äijä ei nyt ole täällä.

Äijä on sellainen arjen sankari, ettei hänen ravitse edes olla paikalla ollakseen aina ykkönen.

PANNUKAKKU:

Pari päivää sitten olimme sopineet tekevämme yhdessä pannaria. Eemeli oli pyytänyt, että leipoisimme kaikki yhdessä ja hänelle oli luvattu, että näin sitten tehdään. Ajelin Eemelin kanssa kotiin uimakoulusta (johon hän olisi mieluummin tahtonut lähteä iskän kanssa) ja juttelimme pannari-projektista matkalla. Kerroin, että nyt kun mennään kotiin ja ollaan syöty iltaruoka voidaan alkaa leipomaan pannaria ja sitten iltapalaksi voi saada sitä. Eemeli oli täysin samaa mieltä, mutta yksi ongelma hänellä oli. E: "Äiti kop, kop, onko kuulo päällä? Mulla on yksi asia." Ä: "On kuulo päällä, kerro vaan." E: "Äiti kuka tekee kotona sitä pannaria?" Ä: "Tehdään kaikki yhdessä, jooko." E: "Joo, mut voitaisko tehdä niin että minä ja Helmi tehdään iskän kanssa sitä, koska iskä osaa sitä varmaan paremmin tehdä kuin sinä?" Ä: (masentuneena) "No sopii sekin".

Äijä siis todella osaa tehdä paremmin jopa pannaria, kuin Äiti!

SAUNALLA:

Pari viikkoa sitten olimme koko perhe yhdessä iltasaunassa ja suihkuun päästyämme muistimme uusien suihkusaippuapullojen jääneen sisälle. Lasse ei ollut vielä kastautunut, joten hän päätti lähteä hakemaan purnukoita sisältä. Kun suihkun ovi painuu kiinni Lassen astuessa pukuhuoneen puolelle alkaa karmaiseva huuto. Huuto jatkuu aina siihen saakka, kunnes Lasse palaa sisältä takaisin saunalle. Hermanni seisoo pukuhuoneen ovea vasten, hakkaa sitä kahdella avoimella kämmenellä ja karjuu koko pienen ruumiinsa voimalla "ÄIJÄ, ÄIJÄ, ÄIJÄÄÄÄÄÄ!!!!!" Minä yritän äitinä rauhoitella häntä, halitella, ottaa syliin, selittää kuinka äijä tulee ihan kohta takaisin, kysyä kelpaisiko äitin syli tai pusu, komentaa olemaan hiljaa ja rauhoittumaan jne. ilman mitään vaikutusta.

Lassen astuessa takaisin pesuhuoneeseen, loppuu huuto kuin veitsellä leikaten. Pieni mies ripustautuu äijän syliin ja tärisee äskeisen itkunsa jäljiltä kuin haavanlehti.

Äijä on korvaamaton.

Tästä kaikesta voisi ensilukemalta kuvitella, että olen katkera. Siksi en kuitenkaan alkanut kirjoittamaan, vaan siksi että viimeaikoina minulle on tullut kristallin kirkkaaksi se, miten onnekas minä olen kun tuollaisen äijän olen lapsilleni löytänyt. Kuinka onnekkaita lapset ovatkaan, kun heillä on äijä, joka osallistuu aivan kaikkeen. Miten onnekkaita me olemme koko perhe, kun äijällä on työ jossa ollaan kerrallaan pidempi pätkä tienaamassa pidempää vapaata.

Tänäänkin (kuten monena muunakin iltana) Eemeli kysyi nukkumaan mennessään isältään: "Iskä oletko sä aamulla kotona, kun me herätään". Kun iskä vastasi olevansa aamulla töissä, alkoi alahuuli väpättää ja lopulta pikkumieheltä pääsi lohduton itku. Surullinen hetki, mutta toisaalta loistelias ja täynnä rakkautta. Itse en osannut lapsena edes toivoa, että isä olisi kotona tai tekisi kanssani jotain. Se oli ainoastaan äidin homma. Omilla lapsillani on siis tuplasti enemmän kuin itselläni on ollut ja se herkistää!