Kyllä. Ilkeät ja inhottavat sanat ja teot luonnollisesti satuttavat ja laittavat hetkeksi miettimään. Eilen illalla, kun huomasin blogissani olevien kirjoitusteni kommentteihin ilmestyneen tällaisia inhottavuuksia, ensireaktio oli kiukku (sillä olen tulikiukkuinen henkilö). Kiukku hälveni kuitenkin nopeasti pöyristykseksi ja huvittuneisuudeksi... kaikenlaisia pikkusieluja täällä sitten pyöriikin. Olen luullut, että blogia käy lukemassa vain pieni joukko ystäviäni, mutta olen ollut ilmeisen väärässä. Kaiken tämän tunneskaalan ja näiden pohdintojen jälkeen tuli viimeisenä se inhottavuuden pysyväisvaikutus: kiitollisuus.

Miten onnekas olenkaan, kun elämässäni on tälläkin hetkellä, ei vain yksi tai kaksi (vaikka sekin jo olisi lottovoitto), vaan MONTA ihanaa ystävää? Koska maailma on pullollaan huonoa karmaa ja pahantahtoisuutta, inhottavia kommentteja ja ihmisiä jotka haluavat loukata toisiaan, on pieni ihme että minun ympärilleni on valikoitunut laajanlainen kirjo IHANIA ihmisiä <3

Mietin tuossa taannoin, istuessani kaksi kertaa vuodessa toteutuvalla kahvitteluhetkellä lapsuudenystäväni kanssa, kuinka jotkut rakkaat ihmiset sitten vaan tulevat jäädäkseen. Kyseinen nainen oli lapsuudesta aina teini-iän vaikeisiin vuosiin kaikkein rakkainta mitä maailmalla oli minulle antaa. Nyt olemme jo vuosikymmenen verran asuneet eri paikkakunnilla ja nähneet hyvällä tuurilla kaksi kertaa vuodessa. Kaiken lisäksi olemme vielä hyvin erilaisista maailmoista. Jo hänen lähtökohtansa ovat tyystin erilaiset kuin omani -varakkaampi perhe, jossa on ollut mahdollisuuksia moneen. Erilainen kotikasvatus kuin minulla -kauniit käytöstavat ja ylväs itsensä kunnioitus. Tälläkin hetkellä elämme kahta toisistaan valovuosien päässä olevaa arkea. Toinen meistä on korkeasti koulutettu ja hyvässä virassa... on terävä kuin veitsi ja osaa käyttää älyään oikeisiin asioihin. Hänellä ei ole lapsia, hän elää yksin ja vaikuttaa erittäin tasapainoiselta ja tyytyväiseltä. Itse olen kouluttamaton maailman kasvatti. Kotini arvot ja opit ovat olleet aikalailla toista maata kuin ystäväni. En ole satunnaista keikkaa lukuunottamatta tehnyt 4,5 vuoteen kodin ulkopuolella töitä. Kasvatan neljää lasta ja minulla on takanani pitkä parisuhde. Kovin eri sivuilla olemme siis, jos elämänkaarta tai nykytilannetta katsoo.

Silti, kun istahdamme yhdessä siihen kahvilan pöytään, olemme edelleen aivan kuin teini-ikäisinä. Jollain omituisella tavalla yhtä. Samaa mieltä asioista, samantyyppisistä asioista kiinnostuneita ja mikä tärkeintä -toisillemme rakkaita. Kuinka omistuista onkaan, että joidenkin ihmisten kanssa aika, kilometrit tai edes täysin eri suuntiin kasvaneet elämäntilanteet eivät muuta mitään.

Tämä ajatus alkoi siitä, kuinka tuntuu että jatkuvasti ympärillämme tapahtuu inhottavia asioita ja kuinka inhottavia jotkut ihmisetkin osaavat olla... Aina uuden vauvan synnyttyä maailmaa katsoo aivan kuin erilaisten lasien läpi. Kaikki inhottava tuntuu vielä inhottavammalta, kun ajattelee, että tällaiseenko maailmaan tämä vauva nyt sitten syntyi. Kolme kertaa aikaisemmin olen synnytyksen jälkeen ollut jollain lailla kai aika lähellä masentumisen tilaa siten, että aina jonkun inhottavan asia tapahduttua olen jäänyt märehtimään sitä ja pahoittanut itse vielä lisää omaa mieltäni. Nyt neljäs kerta taitaa toden sanoa, sillä jokin minussa on muuttunut. Pääkoppani on päättäväisesti alkanut kääntää huonot fiilikset hyviksi ja pahat asiat iloisiksi. Nytkin inhottavat kommentit ja pahantahtoisuus saivat minussa heräämään suuren kiitollisuuden. On ihanaa, että olen saanut ympärilleni paljon ihania ystäviä, jotka eivät koskaan haluaisi minulle pahaa. Tuntuu turvalliselta elää maailmassa, jossa tuekseni matkalle on annettu läjäpäin rakkaita ihmisiä... Kiitos heille siitä. He painavat vaakakupissa paljon enemmän kuin inhottavat ihmiset :)