Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitis yli.
-Aale Tynni-

Törmäsin tähän runoon tänään taas pitkän ajan jälkeen. Hieno klassikko, joka monen muun samanaikaisen tapahtuman (keskustelu ystävän kanssa, kuunneltu laulu ja luettu lehtijuttu), sai ajatukseni juoksemaan ylinopeutta. Nyt se juoksu yrittää muuntautua sanoiksi. Katsotaan miten käy ;)

Nestori Armas Lassenpoika. Aika poika. Hän ei malttanut odottaa tuntia, jotta olisi syntynyt itsenäisyyspäivän puolella. Hän syntyi siis itsepäisyyspäivänä. Isänsä poika :) Hän on (jälleen) suloisinta, mitä maailmalla voi olla tarjolla. Hän on rauhallinen, sopuisa, vähään tyytyvä ja utelias vauva, joka hymyilee niin, että suu on aivan ammollaan. Hänellä on ihan todella kaikkein lempein katse, jonka muistan koko elämän aikana nähneeni. Hänestä tulee hyvä fiba -if you know what I mean. Joskus kuvittelin, että monen lapsen vanhemmat eivät yksinkertaisesti VOI rakastaa jokaista lastaan yhtä paljon. Kuvittelin onnentunteen ja vauvahuuman laantuvan, kun vauvoja syntyy monta. Olin hyvin, hyvin väärässä. Jos jotain, niin olen ehkä onnellisempi. Osaan ehkä nauttia uudesta henkilöstä syvemmin, kuin aikaisemmin. Kun tulee kokemusta ja varmuutta tiettyjen asioiden suhteen, pystyy suuntaamaan keskittymisensä oleelliseen ja ehkä siitä syystä pääsen syvemmälle tähän lapseen, kuin aikaisempiin. Tuntuu, että tunnen hänet jo, vaikka hän vasta tuli meidän luoksemme. Oikeastaan tuntuu, että me tunnemme toisemme.

Nestori on loistava henkilö ja nyt kun hän on ollut luonamme pari kuukautta, tuntuu hassulta ajatella aikaa, jolloin häntä ei vielä ollut. Perheemme ei ollut täysi...kokonainen. Nepa on siis omalta osaltaan tullut palaseksi peliin, johon hän kuuluu. On tärkeää tulla omalle paikalleen, eikä esimerkiksi jonkun toisen paikalle tai ylimääräiseksi. Uskon siihen, että Nestori on niin rauhallinen ja tyyni vauva siksi, että hän tuli omalle paikalleen ja siinä on hyvä.

Rakastan tätä lasta aivan varmasti yhtä paljon, kuin muitakin lapsiani. Jokaista rakastan kuitenkin erilaisella tavalla ja se on hämmästyttävää, miten monenlaista eri rakkautta minusta löytyy. Niin on tosin sekin, miten monenlaisia lapsia voi samalla geeniperimällä syntyä. Meneeköhän nyt hiukan korkealentoiseksi? No, tulipahan ainakin selväksi, että rakastan. Nestori on lumoava pieni ihminen.

Voisiko tästä päätellä, että olen onnellinen? Voisiko ajatella, että kaikki palaset ovat kohdallaan? Voisiko jopa sanoa, että elämä on täydellistä? Ehkäpä. Voi kuitenkin olla, että jotain puuttuukin. Nyt ollaan jo pääsemässä asiaan, josta alunperin olin kirjoittamassa...Nestori sekoitti välillä jo ajatukset :)

Jostain syystä nyt, kun minulla on neljä syntynyttä lasta (ja kaksi enkeliä), ovat ihmiset saaneet oikeuden kysellä ja kommentoida perhekokoamme. Otetaan kauhean vahvasti kantaa, tyyliin: "Onnea nyt neljännestä vauvasta ja eikös se sitten alakin jo riittää?", kysellään erittäin suoraan: "No, meinaattekos te nyt sitten vielä lapsia tehdä?" jne. Nyt yllättäen onkin puolituttujen ja -tuntemattomien ihan sopivaa tulla kauppajonossa kertomaan oma mielipiteensä lapsensaannistamme ja siitä mikä on sovinnaista. Minua on kummastuttanut tämä jo pidemmän aikaa ja nyt ihmetys on huipussaan. En kerro tätä negatiivisena asiana. Jos nämä hassunkuriset ihmiset eivät olisi tunkeutuneet yksityisyyteni rajojen sisäpuolelle, en ehkä olisi itse vaivannut somaa päätäni tällä asialla näin paljon. En varmaankaan olisi vielä päässyt ajatuksissani pidemmälle, kuin JUURI syntyneeseen kuopukseeni ja kaikkeen siihen vauvantuoksuiseen, mitä hän on tuonut tullessaan. En olisi todella suonut ajatustakaan tulevalle -ainakaan tulevaisuuden perhekoollemme.

Nyt olen kuitenkin saanut neuvolasta ehkäisypillerit käteeni (ja luovuttanut ne eteenpäin niitä tarvitsevalle), keskustellut aiheesta mieheni kanssa lukemattomia kertoja ja menettänyt muutamat yöunet asian tiimoilta. Olen herkeämättä odottanut sitä tunnetta, että homma on purkissa. Olen odottanut, että tulisin varmaksi siitä, että perheemme on jo koossa. Luotan siihen, että se tieto tulee jossain vaiheessa ja nyt hämmennyksen vallassa mietin, että eivätkö kaikki Hentot olekaan vielä maailmassa, kun se tunne ei tule?

On monia asioita, joiden mukaan ihmiset määrittelevät itsensä. Minulla noista asioista vahvimpana on äitiys. Olen hyvä tässä. Olen tarpeellinen ja tehokas, hellä ja suojeleva, oikeudenmukainen ja tiukka. Olen varmaankin tavallaan jäänyt koukkuun vauva-aikaan ja minua kammoksuttaa päästää siitä irti. Valvon usein öisin miettien, että mitä sitten, kun nämä lapset kasvavat aikuisiksi eivätkä tarvitse minua jokapäiväiseen selviytymiseensä? Olen Aale Tynnin sanoin löytänyt kirkkaan selkeän tieni. Minun tieni on tässä ja sen kulkeminen tuntuu oikelta. Samaa runoa lainatakseni, en elämästä mitään saattaisi aavistaa ilman näitä lapsia. En tarkoita tätä loukkauksena lapsettomia ihmisiä kohtaan. En vain tietäisi mitään OMASTA elämästäni.

Mikä sitten on sopivaa? Uusioperheessä on sopivaa olla vaikka kuusikin lasta, eikä kukaan ole osoittamassa sormella. Miksi kuusi lasta ydinperheessä on eri asia? Uskonnollisen vakaumuksen takana on erittäinkin sopivaa saada vaikka kaksitoista lasta, mutta neljäkö on sitten ihan tavallisen, herätysliikkeeseen kuulumattoman, evankelis-luterilaisen perheen sopivan rajoilla? Miksi on oikein ja sopivaa haluta palavasti toinen tai kolmas lapsi, mutta ei esimerkiksi kahdeksatta? Kuka asettaa rajan siihen, että ei ole oikein haluta lisää tai tuntea jonkun puuttuvan? Ja sitten se kysymyksistä tärkein: Minkä ihmeen takia sillä on minkään valtakunnan merkitystä mikä on hyväksyttyä, sopivaa tai mitä kukaan näistä asioista ajattelee?!?

Me olemme Lassen kanssa löytäneet oman tiemme. Eikö se olekin hienoa! Meillä on Eemeli, Helmi, Hermanni ja Nestori. Meillä on toisemme ja tonnikaupalla rakkautta.